Holga-kuva vuodelta 2011.
En muista olenko joskus tämän tänne jo tunkenut, mutta vaikka olisinkin, niin ei se mitään.
Kuva on mökiltä, Pohjanmaalta. Isän lapsuudenkodista, jossa sieluni lepää.
Kahvikupeissa on mansikoita. Söin aiemmin tällä viikolla kesän ensimmäiset suomalaiset mansikat (kasvihuonekamaa, mut silti jee!). Ja ostin viime- tai toissaviikolla lippiksen jossa oli mansikan kuva.
Selkeä teema tässä siis.
My Top 5 Artists (Week Ending 2013-5-19)
Hyvästi, ystävä!
Luopuminen on yllättävän tuskaista, vaikka kyse olisikin “vain” jostain esineestä. Vai onko puhelin edes esine? Onko se edes puhelin?!
Muutamassa viikossa kiinnyin väliaikaiseen iPhoneeni niin, että nyt tuntuu hiukan pahalta luopua siitä. Ei musta tullut iPhonistia, siitä ei ole kyse, mutta silti kiinnyin. Parin viikon rakkaussuhde alkoi hiukan takkuisesti, mutta kehittyi siitä sitten vaivihkaa niin että oli vaikea pitää näppimme irti toisistamme. Oltiin kuin paita ja peppu, vakka ja kansi ja ja ja… vaikka mitä muuta. Tykkäsin hiplata sitä. Tykkäsin pitää sitä kädessäni. Oho. Öisinkin välillä tartuin siihen, kuin hukkuva oljenkorteen, sillä tiesin että eroaisimme pian. Se aiheutti välillä myös tuskaa olemalla niin kovin kovin yksinkertainen ja simppeli… mutta ymmärsin, että se oli sen juttu ja sillä hyvä. Hyväksyin asian täysin.
Kokeilin kaikenlaista, erilaisia appseja, erityisesti sellaisia joista ei ole Android-versiota. Paljon jäi silti kokeilemattakin.
Ehdin lievästi addiktoitua Clash of Clansin kuin Jungner ikään. Mut enpä tiedä olisiko mun mielenkiinto jaksanut säilyä kovin pitkälle. En oo mobiilipelaaja niinkään… Vaan kyllä se on kamera ja ehkä vähän myös videokuvaus mikä erityisesti kiinnostaa. Sellaisia sovelluksia kokeilin muutamia. Jotkut niistä tyrmäsin heti ensivaikutelman perusteella, osaa testailin enemmänkin.
Tämä oli yksi lyhyt aikakausi elämässäni, ja madalsi kyllä kynnystä astua iMaailmaan mahdollisesti joskus, ainakin osittain.
Hyvästi, ystävä kallis! <3
Clouds by Carolyn Marks Blackwood.
Upeita.
Eräs ystäväni puhuu aina pilvistä niin kauniisti, etten millään pysty samaan. Eikä tarvitsekaan. Mutta allekirjoitan aina joka sanan, ja mielessäni niitä pyörittelen. Pilvet.
Taivas on niin ääretön ja rajaton. Täällä maan tasalla liikkeet ovat nopeita, autoja tulee ja menee, liikenne liikkuu, ihmiset liikkuu. Nopeasti. Ja sitten kun vilkaisee ylös, niin siellä lipuvat pilvet (useimmiten) niin rauhallisesti - niillä ei ole kiire mihinkään.
Rauhoittaa mieltä.
My Top 5 Artists (Week Ending 2013-5-12)
Lisää random-kuvia.
Teemana pyöreät asiat.
Mä otan kyllä ihan kauheasti kuvia. Ja suurin osa niistä jää koneelle ilman että kukaan muu niitä koskaan näkee. (Ehkä ihan hyvä niin)
Nämä kuvat on Berliinistä v. 2012 kesältä.
Selailin, poimin, julkaisin.
My Top 5 Artists (Week Ending 2013-5-5)
- Nick Cave and the Bad Seeds (44)
- Avain (31)
- The National (17)
- Isobel Campbell (16)
- Mark Lanegan (14)
Imported from Last.fm Tumblr by JoeLaz
Kuuntelin monen vuoden tauon jälkeen Avainta (nykyisin kaiketi Asa). En voinut olla hihittelemättä sanoituksille, jotka ovat auttamatta jääneet ajan vangiksi. Mutta ainakin Roihikassa pommit tippuu ja autot palaa. Ilmeisesti.
Itse muistan viimeisen Roihuvuori-visiittini siitä, että siellä oli kirsikkapuita (Sakura Hanami).
Puutarhatonttujen mielenosoitus Kolmen sepän patsaalla 7.5.2013
Helsinki City Run 2013.
Pelkäsin, jännitin, hermoilin, olin ihan rikki, en treenannut “tarpeeksi”, en uskonut itseeni. Kaikki tämä kuitenkin kuittaantui lauantaina, kun juoksin elämäni ensimmäisen puolimaratonin.
Ihan uskomatonta, miten moinen massatapahtuma sai mut liikuttumaan jo siinä vaiheessa kun kävelin Töölön kisahalliin hakemaan juoksunumeroani, -siruani sekä t-paitaani. Mua sykähdytti kun näin siellä niin paljon ihmisiä juoksuvetimissään, sekä kaikki ne jotka ovat mahdollistaneet kyseisen tapahtuman järjestämisen. Vapaaehtoisia lienee ollut lukuisia.
Juoksunumeron minulle ojensi vanhus, joka toivotti iloisesti hyvät juoksut. Ja mä olin ihan kyynel silmässä. Siitä että ihmiset järjestävät toisille ihmisille tällaisen tapahtuman, ja vielä tsemppaavat osallistujia niin vilpittömän oloisesti. En edes tajua tai osannut odottaa että reagoisin noin tunteellisesti jo heti alkumetreillä. Puhumattakaan loppumetreistä! Siis mähän suunnilleen juoksin itkien maaliin (ilosta).
Mä siis tein sen, ja ylitin itseni. Sain mitalinkin.
Jotain taikaa tuossa on. Juokseminen muiden ihmisten kanssa. Muistan ajan jolloin jollain tapaa “halveksuin” tuollaisia tapahtumia ja ajattelin että ei oo mun juttu. Olin väärässä. Olin väärässä, koska en ollut itse kokeillut. En siis tiennyt mistä puhuin.
Tähän puolimaratoniin kulminoitui jollain tapaa muitakin merkittäviä asioita elämässäni. Ikäänkuin näin elämäni kulun filminauhana silmieni edessä, ajattelin kaikenlaisia asioita, tuttuja ihmisiä ja tapahtumia, tunteita, rakkautta. Sain voimaa. Tunsin että mä pärjään kyllä, tapahtui mitä tahansa. Mä pärjään.
Olen voittaja.
